Yhdistyksen historia

Primulan kahvilasta se alkoi…

Ruustinna Naimi Päiwiön aloitteesta perustettiin Suomen Huonokuuloisten Huoltoliitto ry:n ensimmäinen paikallisosasto 14.4.1934. Helsingin paikallisosaston (nykyisin Helsingin kuuloyhdistys ry) perustava kokous pidettiin Primulan kahvilassa Kalevankadun ja Mannerheimintien kulmassa. Läsnä oli 9 henkeä. Johtokuntaan, jonka tehtäväksi tuli sääntöehdotuksen laatiminen paikallisosastolle, valittiin puheenjohtajaksi professori Yrjö Meurman. Muiksi jäseniksi tulivat everstiluutnantti Arne Somersalo, rouva Naimi Päiwiö,
apteekkiteknikko Lydia Savolainen, kartanpiirtäjä Terttu Väinölä, herra Antti Tamminen ja opettaja Helmi Laitinen.

Kuulovammaisaatteen äiti – Naimi Päiwiö

Naimi Päiwiö perusti 30-luvulla Suomen Huonokuuloisten Huoltoliitto ry:n (nykyisin Kuuloliitto ry) ja Helsingin, Turun, Paimion sekä Viipurin huonokuuloisten paikallisosastot. Häntä voikin täydellä syyllä pitää suomenkielisen kuulovammaisaatteen henkisenä äitinä. Varsinaisen työnsä Naimi Päiwiö teki Kuulovikainen-lehden vastaavana toimittajana ja myöhemmin päätoimittajana kuolemaansa asti.

Naimi Päiwiö (1879 – 1941) oli kuollessaan 62-vuotias. Hänen alkuperäinen aikomuksensa oli valmistua tyttökoulun matematiikan, luonnontieden ja suomenkielen opettajaksi. Mutta hän joutuikin kansanopistoon miehensä rovasti Juho Päiwiön vaimona. Kansanopistotyö oli
Naimi Päiwiön sanojen mukaan ”vain miehensä auttamista ”. Kansanopistotyön ulkopuolella hän kuitenkin antoi yksityisopetusta. Kun Kurkijoen Maamiesopisto ja Helsingin Maanviljelyslyseo rupesivat ottamaan oppilaikseen kansakoulun ja kansanopiston käyneitä, jos olivat suorittaneet keskikoulukurssin, ryhtyi Naimi Päiwiö opettamaan keskikoulun aineissa suomea, ruotsia ja saksaa.

Juuri tämä opetustyö johti hänet myöhemmin – hänen kuulonsa heikennyttyä – keksimään keinoja huonokuuloisten vaikean aseman arantamiseksi. Hän päätyi lopulta saksalaiseen Brauckmann-metodiin. Usean vuoden ajan Naimi Päiwiö ehtikin antaa silminkuulo-opetusta ensin yksityisesti, sittemmin liiton palkkaamana opettajana ryhmäkursseilla.

”Sormukset panttiin! Ja nälkää päälle!”

Naimi Päiwiö tutki erikielisiä, vaikeastikin saavutettavia julkaisuja. Kun hän huomasi, että huonokuuloisten liittoja oli perustettu useampaan maahan ja Afrikkaa lukuun ottamatta kaikkiin maanosiin, hänelle varmistui huonokuuloisten oman liiton ja lehden tarpeellisuus. Sen vuoksi päätti hän omin varoin kustantaa ja toimittaa Kuulovikaisen. Sen ensimmäinen
näytenumero ilmestyi toukokuussa 1934 ja toinen jouluna 1934.

Naimi Päiwiö ei ansainnut lehden tekemisestä mitään. Naimi Päiwiö olikin kerran kirjoittanut Helmi Laitiselle: ”Joululehdistäkin sai N.N. 400 mk rahaa, minä en kaikesta työstäni muuta kuin sormukset panttiin! Ja nälkää päälle.”

Joulunumeron kansilehden värit (punainen ja musta) herättivät eräillä tahoilla ankaraa paheksumista: Mikä lie kommunistien lehti! Ei ollut tienraivaajan osa kiitollinen.

Naimi Päiwiö opetteli 60-vuotiaana hollannin kielen voidakseen seurata Hollannin huonokuuloisten lehdestä tuon maan elinvoimaista ja hyvin järjestettyä huonokuuloisten hyväksi tehtävää työtä. Kuinka paljon hän näkikään vaivaa kääntäessään Kuulovikaisen tärkeimpiä kirjoituksia vieraille kielille, jotta muissa maissa voitaisiin seurata meidän suomalaisten huonokuuloisten työtä! Naimi Päiwiö oli alun alkaen suunnitellutkin, että Kuulovikaisesta tulisi omalla alallaan tietojen välittäjä maamme ja muiden maiden
huonokuuloisten kesken.

Oma koti kullan kallis

Suunnitelmat oman huoneiston saamiseksi kytkeytyvät aina 30-luvulle. Vaikka emme voikaan olemassa olevista papereista varmuudella todeta yhdistyksen perustajan Naimi Päiwiön ajaneen oman huoneiston hankkimista, niin jo vuonna 1935 toimeenpantiin ensimmäiset myyjäiset rouva Sofia Mellerin johdolla yhdistyksen toiminnan tukemiseksi ja varojen kartuttamiseksi. Jo vuonna 1938 kangasti useimpien jäsenien mielessä ajatus omasta huoneistosta, varsinkin kun oli yleinen huoneistopula ja vakiintunutta toimintaa oli vaikea järjestää eri toimipisteissä ympäri Helsinkiä.

Vuosi vuodelta toimeenpantujen myyjäis-, arpajais-. lahjoitus-, kahvi- ym. tulojen avulla pyrittiin innokkaasti kartuttamaan yhdistyksen rahavaroja. Tuloksia saatiinkin, mutta sota-ajan ja sen jälkeisen voimakkaan inflaation vuoksi tulokset valuivat suureksi osaksi hiekkaan.

Vuonna 1949 vahvistettiin omakotirahaston säännökset ja syntyneeseen rahastoon kerättiin varoja innokkaasti jäsenten usein hyvinkin vaatimattomista henkilökohtaisista varoista.

Koko viisikymmenluvun ajan rahastoa kartutettiin jatkuvasti sukankutomisella ja kahvinjuonnilla. Mutta tarvittava rohkeus huoneiston ostoon kuitenkin puuttui.

Kuusikymmenluvun vaihteessa yhdistyksen rahavarat sijoitettiin Artturi Vuorimaan aloitteesta arvopapereihin, KOP:n ja PYP:n osakkeisiin. Saatu korkotuotto ja inflaatioturva oli jo huomattavasti parempi kuin yhdistyksen rahavarojen pitäminen pankkitileillä.

Vuosi 1964 oli tärkeä vuosi. Ensimmäiseksi yhdistys täytti 30 vuotta. Sitten yhdistys osti vihdoinkin oman osakehuoneiston Iso Roobertinkadun varrelta. Silloin 40 % kauppahinnasta oli saatu lainaksi yhdistyksen puheenjohtajan, professori Vaherin henkilökohtaisilla suhteilla ja loput 60 % oli yhdistyksen omaa pääomaa ja yksityisten jäsenten vippilainaa. Huoneisto oli huonokuntoinen ja siksi halpa. Siksi kai se yhdistykselle kelpasikin.

Iso Roobertinkadun 3-5 E:n huoneistossa oli 87 m2 pinta-alaa ja se käsitti kolme huonetta ja keittiön, eteisen sekä tarvittavat saniteettitilat. Huoneisto jouduttiin vuokraamaan kolmeksi vuodeksi, jonka jälkeen se otettiin omaan käyttöön syksyllä 1967. Velkaa oli tässä vaiheessa
4 000 mk, joka lyhennettiin muutaman vuoden sisällä. Yhtiövuokra oli noin 200 mk. Siksi huoneiston yksi huone vuokrattiin eräälle huonokuuloiselle.

Näin 33-vuotinen haave omasta kodista oli toteutunut.

Saaran Koti

Vuonna 1968 Saara Kivirannan kuoleman jälkeen saatiin tietää hänen tekemästään jälkisäädöksestä, jossa hän määräsi omistamansa Bulevardilla sijainneen huoneiston perustettavalle Saaran Koti -säätiölle. Sen yhtenä toimintamuotona on tukea Helsingissä toimivaa, suomenkielisistä huonokuuloisista muodostettua yhdistystä. Syyskuun 21. päivänä 1969 vietettiin vihkiäisjuhla Saaran Kodissa.

Saara Regina Kiviranta (1912 – 1968) oli helsinkiläisen rakennusmestari-urakoitsijan tytär, joka toimi aktiivisesti 27 vuotta Helsingin yhdistyksessä muun muassa rahastonhoitajana, askarteluohjaajana, hengellisen työn vetäjänä ja erilaisten ohjelmallisten tilaisuuksien järjestäjänä. Hänen kotinsa oli aina avoinna yhdistyksen eri tilaisuuksia varten. Se oli totisesti tarpeen aikana, jolloin yhdistys kokoontui ympäri kaupunkia hajallaan. Kun yhdistys sai oman, pienemmän huoneiston Roobertinkadulta ja pääsi sinne muuttamaan vuonna 1967, oli Saarakin mukana maalaamassa sen lattialistoja ja totesi haikeana: ”Nyt ei Helsingin yhdistys sitten enää tarvitsekaan Saaran kotia.”

Maili Laitinen-Kuortti Jyväskylästä oli muistellut vuonna 1989 Saara Kivirantaa: ”Saaran kasvot palautuvat noilta ajoilta useimmiten mieleeni naurunvirneessä. Silmät sikkurassa, ilkikurisen näköisenä hän nauroi! Saara oli huumorintajuinen ihminen. Hänen huumorintajunsa oli nopeaa ja kipinöivää – se syttyi puolesta sanasta ja sytytti.

Saaran äly oli terävä, jopa leikkaava. Hänen tietomääränsä elämästä ja asioista oli myös kunnioitettava. Hän harrasti matkustamista, askartelua, lukemista, kävi teattereissa ja oopperassa.

’Ja Saara nauroi’, kerrotaan Raamatun eräästä naishenkilöstä. Liekö ollut enne, kun Kivirannan perheen tytär kastettiin Saaraksi – henkilöksi, joka pienenä ihmisenä silmät sikkurassa jaksoi nauraa suurelle elämälle juuri sellaisena kuin oli, Kivirannan Saarana.”

– Koonnut Päivi Pöntys, julkaistu Kuuloset-lehden numerossa 2/2014

Lähde: Oikeus kuulla? Helsingin Huonokuuloiset ry 70 vuotta (1934 – 2004)